The Zone of Interest

Juutalaisten kansanmurhasta on tehty niin paljon elokuvia, että ilmiö on alkanut herättää myös voimakasta kritiikkiä. Milloin taide on todistamista, ja milloin se on silkkaa toistamista, omahyväistä kärsimyspornoa? Tätä olen miettinyt aika monien holokaustielokuvien äärellä. Kysymys hiipii mieleen: Miksi minulle näytetään tätä?

Saksalaisen nykyelokuvan suurnimi Sandra Hüller kieltäytyi pitkään tekemästä natsirooleja, vaikka Saksassa niitä olisi ollut hänelle kyllä tarjolla. Jonathan Glazerin the Zone of Interestin kohdalla hän teki poikkeuksen.

Se onkin hyvin erilainen holokaustielokuva. Glazer kohdistaa katseensa uhrien sijaan niihin ihmisiin, jotka valitsevat katsoa kansanmurhan ohitse, koska se on itselle mukavampaa.

Hüller esittää elokuvassa natsijohtaja Rudolf Hössin Hedwig-vaimoa. Hän pyörittää taloutta kauniissa kodissaan ja idyllisessä puutarhassaan Auschwitzin kupeessa. Kukat kukkivat, ruokaa tarjoillaan. Vieressä kohoaa keskitysleirin muuri, jonka takaa kuoleman äänet kantautuvat. Savu nousee yötä päivää.

Tuhoa ei koskaan näytetä mutta se on jatkuvasti, piinaavasti läsnä. Äänimaailma on karmea.

Elokuvan kuvattiin kiinnostavalla tavalla. Kameroita oli asennettu eri puolille taloa ja osa niistä oli piilotettu. Näyttelijät eivät tienneet, millaisessa kuvassa näkyvät, liikkuivat tilassa yksin ilman kuvausryhmää. Se luo aika erikoisen tunnelman.