Keltaiset kirjeet

Filmin nimi viittaa tärkeään viranomaispostiin. İlker Çatakin uutuuden taustana ovat Turkin toisinajattelijoihin kohdistamat puhdistukset. Hallitukselle protestoineet taiteilijatkin kelpaavat silmätikuiksi. Heidät halutaan pois teatterista ja yliopistolta vaikuttamasta.

Keltaiset kirjeet ei ole pamfletti, vaan henkilövetoinen tarina. Miten selvitä diktatuurissa, tehdä työtä ja pitää perhe koossa sekä oma pääparkakin? Çatak kysyy, voiko taidetta luoda näillä reunaehdoilla. Ajaako korruptoitunut yhteiskunta vääjäämättömästi kompromisseihin?

Protestoimassa nähdyn näytelmäkirjailija Azizin uusin ensi-ilta kaupunginteatterissa perutaan. Esityksen pääosanäyttelijä, kirjailijan puoliso Derya, menettää työnsä. Aziz on osin saksanturkkilaisen ohjaajan omakuvakin. Kesällä Sodankylässä Çatak kertoi marsseille osallistuessaan tuntevansa syyllisyyttä miettiessään samalla, että pitäisi olla kirjoituspöydän ääressä.

Mikä on tärkeintä: taide, perhe vai solidaarisuus? Sitä aviopari joutuu miettimään, kun tiet nousevat pystyyn. Muutto perheen kodista Ankarasta anopin kolmioon Instanbuliin ei helpota teiniksi varttuneen Ezgi-tyttären kasvukipuja.

Keltaisissa kirjeissä on päivänpolttavaa yhteiskunnallisuutta, mutta filmi etenee kuin jännityskertomus. Sen ihmissuhdekiemurat koukuttavat. Kokeneet Tansu Biçer ja Özgü Namal huolehtivat taiteilija-avioparin välien intensiivisyydestä sekä inhimillisestä tunnistettavuudesta. Molemmat luovat muistettavat ja omaperäiset hahmot, joilla on syynsä ratkaisuilleen.

Berliini ja Hampuri markkeeraavat fiktiivistä Ankaraa ja Istanbulia. Katkelmat Azizin näytelmästä ja Deryan tv-sarjasaippuasta etäännyttävät nekin realistisesta kerronnasta. Teatterin ja elokuvan taidokas lomittaminen tuo mieleen Almodóvarin ja Cassavetesin teokset.

Teksti: Hannu Björkbacka