SU 14.9. KLO 15.15 TYÖVÄENTALO

Punaiset kengät

Punaiset kengät on tekijäpari Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin tunnetuin ja juhlituin työ. Sillä on ollut suora vaikutus Martin Scorsesen, Darren Aronofskyn, Wes Andersonin ja Gene Kellyn elokuviin.

The Archers -tuottajaparivaljakon pitkän filmografian ”parhaaksi” voisi valita viisi-kuusi muutakin yhtä hyvää tai yltiöpäistä teosta. Mutta Punaiset kengät on erilaisia, erikoisia ja aina persoonallisia teoksia luoneen combon filmihulluuden ja tekijänlaadun edustavimmin kokoava elokuva. Sen perusta on lainassa H.C. Anderseninilta: tyttö saa lumotut kengät, jotka eivät lakkaa tanssimasta. Kaikki muu on Powellin ja Pressburgerin uskontunnustusta taiteesta jonain elämää suurempana.

Elämä loppuu, taide jatkuu. Taide on kiteytys elämästä. Elokuva on Fritz Langin mukaan tunnetta. Powell ja Pressburger lisäsivät filmeillään vielä visuaalisen iskevyyden, mielikuvituksellisen muodon ja ylilyöntejä karttamattoman tyylikkyyden – jonka toisinaan vain uhkarohkea itsevarmuus estää luisumasta kitsiksi. Lennokkaalla fantasiallaan ja ilmeikkäällä fantastisuudellaan ”jousimiehet” pelastivat brittielokuvan siihen saakka vallinneen, dokumentaarisuutta tavoitelleen keittiörealismin suosta.

Michael Powellilla oli elämässäänkin tunnetusti silmää (!) sähäköille ja fiksuille naisille. Se näkyy Moira Shearerin esittämässä ballerinassa. Vickyn päärooli vaati balettiosaamista eikä siihen valitulla tanssijalla ollut aiempaa näyttelijäkokemusta. Uhkapeli onnistui. Tämä on Shearerin elokuva ja se teki hänestä tähden. Parikymmentä vuotta kestäneen menestyksekkään tanssiuran ja Punaisten kenkien jälkeen Shearer nähtiin vielä kuudessa filmissä, kaksi niistä ohjasi Powell.

Feministinen teos on siinä, miten se kuvaa naista, jota vaaditaan valitsemaan uran ja rakkauden välillä. Ohjaaja Powellille oli ironista, ettei hän taiteilijana voinut kuin samaistua tarinan lumovoimaiseen konnaan, Lermontoviin. Demoninen impressaari Boris näytetään sadistisena kiusaajana, joka vähättelee ihmissuhteita ja elämän arkea. Yhtä paha on sulhanen, pianisti ja säveltäjä Julian, jolla on samat ehdot: tanssi tai minä!

Naistenmiesten tekemäksi Punaiset kengät on hyvinkin queer – normeja haastava, moninaista osallistavuutta juhliva ja luova elokuva. Baletin maailma mielletään homokliseeksi, mutta totta toinen puoli. Fiktion balettiseurueen miestanssijoista venäläissyntyinen Léonide Massine oli nuorena Nijinskyn seuraaja sekä Sergei Diaghilevin ryhmän ensitanssijana että impressaarin rakastajana. Toisena tähtenä australialaissyntyinen Robert Helpmann eli Britanniassa avoimesti homona aikaan, jolloin se ei ollut tavallista.

Miespääosan Anton Walbrook oli hänkin gay. Lermontovin roolissa häikäisevä ilmestys ja tupakansavun ympäröimänä paholaismainen, kaiken taiteelle pyhittänyt monomaanikko ei keinoja kaihda saadakseen tahtonsa läpi. Itävaltalaisella näyttelijällä oli merkittävät roolit kolmessa muussakin P&P:n elokuvassa.

Baletin johtaja on mustasukkainen Vickystä säveltäjä Julianille (Marius Goring), mutta ei romanttisista syistä, vaan siksi, että nuorempi mies on viemässä Lermontovin seurueesta tähtitanssijan. Juonessa on todellisuuspohjaa: Diaghilev menetti ryhmästään tanssinero Nijinskyn tämän mentyä naimisiin.

Parhaana tanssielokuvana pidetty Punaiset kengät on ainutlaatuinen sekä teatteriensemblen kuvauksena että siinä, miten se käy läpi kokonaisen taideteoksen luomisen inspiraatiosta aina ensi-iltaan saakka. Kameratyön legenda Jack Cardiffin Technicolor-kuvauksessa ja Reginald Millsin täsmällisessä leikkauksessa syntyy eräitä filmihistorian vaikuttavimpia valkokangasnäkyjä.

Taide ja elämä heijastavat toisiaan, mutta ovat kilpailijoita. Punaiset kengät esittää mahdotonta valintaa: kummalle omistautua? Vicky joutuu maksamaan ratkaisustaan kalliin hinnan – tai siitä, ettei suostu kompromissiin. Samoin kävi ohjaaja Michael Powellille. Myöhäisvaiheisiin kestänyt radikalismi oli Pelon kasvoissa (Peeping Tom, 1960) viimein liikaa sekä yleisölle että kriitikoille. Filmintekijän verraton ura käytännössä tyssäsi siihen.

Katsoja ei jää Powellin ja Pressburgerin lippulaivafilmin korkealentoisuuden jalkoihin. Yleisö on Punaisten kenkien pääosassa alkukohtauksessa, jossa kaikenikäiset nuorisolaiset syöksyvät Royal Opera Housen ensi-iltakatsomoon Covent Gardenissa samalla innolla kuin Kinojuhlien avausnäytökseen rynnistävä festivaalikansa paukuttelemaan Kokkolan Työväentalon ovia. Suomikin on klassikossa mainittu: teoksen huipentava tanssi käydään Jack Witikan lahjoittaman lapinleukun ympärillä.

Teksti: Hannu Björkbacka

Melodraama, tanssielokuva / 135 min / Iso-Britannia / 1948

S
Kieli: englanti, ranska, venäjä
Tekstitys: suomi+ruotsi

Ohjaus: Michael Powell ja Emeric Pressburger
Käsikirjoitus: Hans Christian Andersenin sadun pohjalta Emeric Pressburger, Michael Powell ja Keith Winter
Pääosissa: Moira Shearer, Anton Walbrook, Marius Goring, Léonide Massine, Robert Helpmann
Kuvaus: Jack Cardiff
Leikkaus: Reginald Mills
Musiikki: Brian Easdale
Tuotanto: The Archers, tuottajat Michael Powell ja Emeric Pressburger

Kopio: 35mm