PE 12.9. KLO 20 KOKKOLAN KIRKKO

(Läntinen Kirkkokatu 12, 67100 Kokkola)

Kinokonsertti: Jeanne d’Arcin kärsimys

Silmät. Silmät, on ensimmäinen mieleeni tuleva ajatus, kun joku mainitsee Carl Th. Dreyerin vuonna 1928 valmistuneen elokuvan Jeanne d’Arcin kärsimys.

Toisinaan ajattelen, että lahjakkaimpia näyttelijöitä ovat ne, jotka taitavat silmien taiteen: kyvyn katsoa, kyvyn kätkeä silmiinsä kokonaisia maailmoja, kyvyn saada silmät milloin syttymään, milloin sammumaan.

En keksi näyttelijää, joka hallitsisi silmien taiteen – kyvyn välittää katseella jotakin sellaista, mihin sanat eivät pysty – paremmin kuin Renée Falconetti roolissaan Jeanne d’Arcina.

Kun Jeanne ilmestyy elokuvan ensiminuuteilla kahleet jaloissaan kuulustelusaliin tuomareiden, uskonoppineiden, munkkien ja sotilaiden keskelle, kun kamera tulee lähelle rajaten pois kaiken muun paitsi hänen kasvonsa, kiinnittyy katsojan huomio väistämättä hänen silmiinsä, kahteen möllöttävään ja kiiluvaan marmorikuulaan, joihin on pakkautunut niin paljon tunnetta, kätkettyä pelkoa, huimausta, surua ja vastarintaa, että tietyllä tavalla koko elokuva tiivistyy niihin.

Vaikka Jeannen silmät ovat suuren osan ajasta kyynelten kostuttamat, leiskuu niissä epäilemättä myös rohkeus ja vankkumattomuus.

Jeannen kauhunsekaisten silmien lisäksi saamme osaksemme joukon epäileviä silmäpareja, jotka kuuluvat inkvisition tuomareille ja muille oikeudenkäynnin syyttäville osapuolille. Vanhojen teologien ja pulleiden munkkien katseissa on syytettyyn kohdistuvaa ivaa, mutta myös neuvottomuutta. Silmät tuntuvat kysyvän jatkuvasti:

”Kuka tämä Jeanne on, ja mitä hänenlaiselleen anomalialle pitäisi oikein tehdä?”

Oikeudenkäynnin kiivasta dialogia rytmittävät nimenomaan katseet, joita vaihdetaan alati vain muutamien sekuntien mittaisissa lähikuvissa. Peter von Bagh onkin luonnehtinut Jeanne d’Arcin kärsimystä suurten, armottomien lähikuvien elokuvaksi.

***

1400-luvulla elänyt Jeanne d’Arc alkoi teini-iässä nähdä näkyjä, joissa Ranskaa uhkasi tuho. Hän kuuli, kuinka marttyyrit ja arkkienkelit puhuivat hänelle, pyysivät häntä toimimaan maansa vapauttajana. Näkyjen ohjaamana Jeanne matkusti Ranskan Kruununprinssi Kaarle VII:n puheille. Empimisen jälkeen prinssi otti hänet vakavissaan ja päätti antaa tälle sotilaskoulutuksen.

Alle kahdeksantoistavuotiaana Jeanne osallistui Orleansin takaisinvaltaamiseen, jota pidetään käännekohtana Ranskan ja Englannin välillä käydyssä satavuotisessa sodassa. Jeanne ratsasti etulinjassa täydessä taisteluvarustuksessa kannustaen joukkoja etenemään. Hän sai nuolesta, ja joukkoja johtava kreivi oli jo keskeyttää hyökkäyksen, kun Jeanne nousi takaisin jaloilleen ja kehotti muita jatkamaan. Lopulta englantilaiset perääntyivät, ja pian Jeannesta alettiin puhua Orleansin vapauttajana. Vuotta myöhemmin epäonnistuneen taisteluretken yhteydessä Jeanne otettiin kiinni ja vangittiin.

Elokuva ei keskity näihin vaiherikkaisiin tapahtumiin, vaan Jeannen vangitsemista seuranneeseen oikeudenkäyntiin, jossa hänet tuomittiin poltettavaksi roviolla. Elokuvassa tapahtumat on tiivistetty yhteen päivään, vaikka todellisuudessa oikeuden lopullisessa päätöksessä kesti pidempään.

On puhuttu, että ohjaajana perfektionismiin taipuva ja ehkä hieman yltiöpäinenkin Dreyer olisi kohdellut pääroolia esittävää Falconettia kuvauksissa säälimättömästi ajaen tämän hermoromahduksen partaalle. Puheiden paikkansapitävyyttä tukee osaltaan se, että roolityö jäi Falconettin ainoaksi.

Tämän tiedon valossa elokuvaa voi olla hankalaa katsoa tuntematta ristiriitaa. Sitä pohtii, onko Falconettin silmistä välittyvän kärsimyksen kouriintuntuvuus seurausta hänen lahjoistaan näyttelijänä, vai henkisen väkivallan aikaansaamaa. Silmäpariin pakkautunut väkevyys ja herkkyys saa minut kuitenkin uskomaan, että taituruuden painoarvo on suurempi tässä upeassa roolisuorituksessa, joka meidän kaikkien on kätkettävä sydämiimme, ettemme koskaan unohtaisi sitä.

***

Tämä kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilta löytyvä mestariteos nähdään Kokkolassa lahjakkaiden Lau Naun ja Matti Byen säestämänä.

Lau Nau eli Laura Naukkarinen on kansainvälisesti tunnettu säveltäjä ja äänitaiteilija. Hän liitelee kokeellisen elektroakustisen musiikin ja lauluntekijyyden rajoilla, tekee elokuvamusiikkia ja ääni-installaatioita. Hänen musiikissaan modulaarisyntetisaattori, kenttänauhoitukset ja esineet soivat yhdessä lauluäänen ja akustisten soitinten kanssa. Takana on 10 kokopitkää albumia ja lukuisia levyjä yhteistyössä muiden artistien kanssa. Lau Nau on saanut mm. Jussi-palkinnon musiikistaan elokuvaan Je’vida, ja keikkaillut aktiivisesti ympäri maailmaa.

Niin ikään palkittu ja arvostettu Matti Bye on ruotsalainen pianisti ja säveltäjä. Hän on säveltänyt musiikkia yli 30 elokuvaan ja tv-sarjaan sekä teatteri- ja tanssiesityksiin. Lisäksi hän on levyttänyt ja julkaissut lukuisia soolo- ja yhteistyölevyjä. Bye on voittanut kahdesti Ruotsin Guldbagge-palkinnon.

Teksti: Eino Taina

Mykkäelokuva, draama / 110 min / / 1928

Kieli: ranska
Tekstitys: suomi

Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Joseph Delteil, Carl Theodor Dreyer
Pääosissa: Maria Falconetti, Eugene Silvain, André Berley
Kuvaus: Rudolph Maté
Leikkaus: Marguerite Beaugé, Carl Theodor Dreyer
Musiikki: LauNau, Matti Bye
Tuotanto:

Kopio: DCP