Perfect Days

Wim Wendersin Perfect Daysin päähenkilö Hirayama (Kōji Yakusho) siivoaa Tokion julkisia vessoja ja elää hiljaista, toisteista elämää. Joka päivä tehdään samat asiat. Rutiinien ja niiden variaation kautta Hirayaman arki näyttäytyy eräänlaisena rituaalina. Hän ei etsi uutta, ainakaan materian tasolla. Hirayaman rakastamat asiat ovat 1900-luvun loppupuoliskon keskeistä tarpeistoa: kasetteja, käytettyjä kirjoja, filmikamera.

Jotain uutta kuitenkin tapahtuu: Hirayaman elämään ilmestyy uusi ihminen, joka liittyy hänen menneisyyteensä mutkan kautta.

Perfect Days on 80-vuotiaan Wim Wendersin viimeisin elokuva. Se jakaa katsojia enemmän kuin mikään ohjaajan teos. Onko se naiivi ja sentimentaalinen, vai onko se pelkistetty ja hienovarainen? Onko sen Japani-kuvaus imelää, vai onko se kaunis kunnianosoitus Wendersin kotijumalalle Ozulle? (Päähenkilön nimikin viittaa Yasujirō Ozun viimeiseen elokuvaan Syksyinen iltapäivä.) Edustaako se nostalgiaa vai melankoliaa?

Olen itse valinnut keskittyä tässä elokuvassa toistoon ja rutiineihin. Miten niitä käytetään, mitä merkityksiä ne saavat? The New Yorkerissa Richard Brody vertaili Perfect Daysia ja Chantal Akermanin Jeanne Dielmania, jossa rutiinit pidättelevät epätoivoa ja raivoa, ja Brody päätyi ajattelemaan, että Wenders romantisoi (työväenluokan) nöyryyttä ja rooliin alistumista.

Ajattelen, ettei se ole ihan niin yksinkertaista. Hirayaman arki ei ole alistumista. Rutiinit voivat merkitä eri asioita eri konteksteissa: ne voivat olla pakkopaita, ja joskus ne voivat olla väline vapautumiseen.