LA 10.9. KLO 12 TYÖVÄENTALO

Synecdoche, New York

Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York on murheellinen, koominen, lohdullinen ja tärkeä elokuva. Se kertoo siitä, mitä elämä on ja mitä se ei ole ja miten se loppuu.

Alun perin Kaufmanin oli pitänyt tehdä kauhuelokuva. Mutta sitten hän pohti, mitä kauhu oikeasti on. Esimerkiksi yksinäisyyttä, kaiken rajallisuutta, ajan liian nopeaa kulumista, katumusta ja kuolemaa. Kuolevaisuudesta taas seuraa kipeä ainutkertaisuuden, kiireellisyyden ja voimattomuuden kokemus. Elämä on tässä: mitä sillä tekisi? Jos sitä liikaa miettii, sen voi hukata.

Juonen tasolla tapahtuu seuraavaa: omien haaveittensa, neuroosiensa ja elämän rajallisuuden kanssa kamppaileva ohjaaja Caden Cotard (loistava Philip Seymour Hoffman) eroaa puolisostaan. Hän saa suuren apurahan ja alkaa touhuta teatteriprojektia elämästä ja ”totuudesta”.

Apuraha ei taiteilijaa auta, erityisesti kun sen saatesanoissa kehotetaan luomaan ”jotain mikä on järkkymättömän totta, perinpohjaisen kaunista ja loppumattoman arvokasta”. Kaiken rajallisuudesta ahdistunut sankari saa siis rajattomat mahdollisuudet, ja sotkuksihan se tietysti menee. ”Nyt tiedän miten se tehdään”, Caden sanoo toistamiseen näytelmästään, mutta ei hän lopulta koskaan tiedä. Hän puuhastelee ja murehtii kulisseissa, ja siihen se aika sitten menee. Kuoleminen onkin ainoa asia, josta Caden saa puhuttua hyvin konkreettisesti ja suoraan: ”Tässä me kuitenkin vielä olemme, elossa, tietäen että tulemme kuolemaan, mutta toivoen silti salaa että niin ei tapahdu.”

On ihmisiä, joiden mielestä Synecdoche, New York on mahdoton elokuva. Siinä aikatasot sekoittuvat, paikat ja henkilöhahmot vaihtuvat, identiteetit sekoittuvat ja todellisuus on aina omituisempi kuin sen pohjalta esitetty draama. Elokuvanörtit ovatkin kirjoittaneet internetin pullolleen teorioita elokuvan symboleista ja juonen tasoista.

Tämä elokuva ei toki ole tavanomaista tarinankerrontaa, mutta ei se mikään mysteeri ole. Siinä vaiheessa kun katsoja lakkaa tulkitsemasta sitä juonena tai arvoituksena, kaikki aukeaa kyllä helposti.

Esimerkiksi se, että elokuvassa aika (kellon viisarit, vuosien vaihtuminen) tuntuu kuluvan ihan miten sattuu, on arkinen havainto. Sellaistahan se on – siltä ajan kuluminen tuntuu. Kaikki menee ohi, tulee yllätyksenä: Joko se kuoli? Onko siitä jo neljä vuotta? Kymmenen? Joko lapseni on aikuinen?

Tai otetaan vaikka elokuvan nainen, joka ostaa palavan talon. Se on koko ajan hiukan tulessa. Nainen muuttaa siitä huolimatta, että se ei ole järkevää. Juuri näinhän me teemme: valitsemme jotain, vaikka tiedämme seuraukset, ja mietimme sitten, että kuinka tässä näin kävi.

Kaufman ei siis ole tehnyt arvoitusta. Hän on yrittänyt kuvata tarkasti ja rehellisesti ihmisenä olemisen kokemusta. Synecdochen realismi ei vain ole dokumentaarista, vaan tunnetason realismia. Se on totuudenmukainen kuvaus siitä, miltä elämä tuntuu.

Lopulta Synecdoche, New York haluaa kertoa meistä kaikista; ”kaikista ihmisistä kaikissa noissa asunnoissa”, kuten Caden huomaa. On kyse lohdusta, ymmärryksestä ja tunnistamisesta. Elokuva sanoo: Se asia, mitä häpeät, mikä sinua pelottaa, kaikki se mistä olet hämmentynyt ja neuvoton – se on ymmärretty. Se on o.k. Kun istut patterin vieressä keskellä yötä, valvomme kanssasi.

Teksti: Anu Silfverberg

Katso traileri

osta liput

Näytöksen jälkeen on keskustelu elokuvasta.

Draama / 124 min / Yhdysvallat, 2008
Ikäraja 12
Kieli:
englanti 
35 mm

Ohjaus ja käsikirjoitus: Charlie Kaufman
Näyttelijät: Philip Seymour Hoffman, Catherine Keener, Sadie Goldstein, Tom Noonan
Kuvaus: Frederick Elmes
Leikkaus: Robert Franzen