Hana-bi – tulikukkia

Takeshi Kitanosta (s. 1947) persoonallisen tekee se, että hän on liikkunut menestyksekkäästi kahdella varsin erilaisella kentällä. Maailmalla Kitano yhdistetään taiteellisesti kunnianhimoisiin, synkeisiin ja staattisiin, nihilistisellä huumorilla maustettuihin ohjauksiin kun taas Japanissa hänet tunnetaan etupäässä koomikkona ja televisiojuontajana. Tehtyään kärkevää ja satiirista komediaa yhdessä työparinsa Kiyoshi Kanekon (s. 1949) kanssa ja juonnettuaan sellaisia menestyneitä kilpailuohjelmia kuten Takeshi’s Castle vuonna 1989 hän vihdoin debytoi ohjaajana elokuvalla Violent Cop, jossa näytteli itse pääosaa. Elokuva menestyi Japanissa kohtalaisesti ja sai myös kansainvälistä näkyvyyttä.

Vuonna 1997 Hana-Bi (Tulikukkia) voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon. Kitanosta tuli Akira Kurosawan (s. 1910) ja Hiroshi Inagakin (s. 1905) jälkeen kolmas Kultaisen leijonan voittanut japanilainen ohjaaja. Vaikka Kitanon elokuvia luonnehditaan usein hämyisiksi ja ankeiksi, on niissä mukana myös nokkelan koominen ote. Surun ja naurun välinen balanssi on Kitanon elokuvissa keskeistä, niin myös Hana-Bissa.

Elokuva kertoo rikosetsivä Nishin (Takeshi Kitano) tarinan. Nishi saa ensin tietää, että hänen vaimonsa (Kayoko Kishimoto) on parantumattomasti sairas ja pian tämän jälkeen selviää, että hänen työpariaan Horibea (Ren Osugia) on ammuttu työtehtävässä. Horibe vammautuu, joutuu pyörätuoliin ja tulee perheensä hylkäämäksi. Aivan kuin näissä kahdessa tapahtumassa ei olisi tarpeeksi murhetta Nishille, vielä hänen työtoverinsa kuolee ampumavälikohtauksessa. Traumatisoituneena ja syyllisyydentuntoisena Nishi jättäytyy etsiväntyöstään. Hän päätyy lainaamaan rahaa yakuzalta, jotta voisi auttaa kuolleen työtoverinsa taloudelliseen ahdinkoon joutunutta leskeä ja ostaa pyörätuolissa tylsistyneelle Horibelle taidetarvikkeita. Nishi joutuu velkakierteeseen ja yrittää samalla parannella tuoreita haavoja. Hän on umpikujassa.

Hana-Bi on kuvaus vastakohdista, äärimmäisyyksien välisestä suhteesta. Elokuvassa toisistaan kaukana olevat elementit, kuten herkkyys ja väkivalta, kulkevat rinta rinnan. Kitano pyrkii tuomaan vastakohtien välistä vuoropuhelua sekä tematiikan että protagonistin psykologian kautta. On järjestäytynyttä rikollisuutta, mutta myös pitkiä segmenttejä, joissa Horibe maalaa maisemia. Nishi on vakavuudessaan ja vähissä sanoissaan ankara ja kova, mutta teoissaan empaattinen ja rakastava.

Vastakohdista totaalisin ja mysteerisin, nimittäin elämä ja kuolema, on lopulta elokuvan keskeisin linnake, johon kaikki polut johtavat. Visuaalisuudessaan ja fragmentaarisuudessaan Hana-Bi elää, mutta on kuitenkin jatkuvasti tietoinen kuolemasta, sen vääjäämättömyydestä ja välittömyydestä. Vastakohdat eivät välttämättä pyri johdattelemaan katsojaa harmonisesti kultaiselle keskitielle, vaikka se tuntuisi japanilaisen elokuvan kohdalla intuitiiviselta ajatukselta. Pikemminkin elokuva pyrkii saamaan vastaanottajan mielen poukkoilemaan, havahduttamaan kaikkien asioiden monisyisyyteen.

Tuomalla elokuvissaan esiin vastakohtien tematiikkaa ja näyttämällä sekä niiden harmonisoivia että kitkaisia ulottuvuuksia Kitano muistuttaa siitä, että on keskeistä nähdä asiat niiden vastinparien kautta. Ei alkua ilman loppua, ei tyyneyttä ilman myrskyä, ei naurua ilman kyyneltä, ei kuolemaa ilman elämää eikä kauneutta ( jap. hana) ilman tulta (jap. bi).