LA 10.9. KLO 17 TYÖVÄENTALO

Duck Soup (Neljä naurettavaa naapuria)

Groucho Marxin nimittäminen jonkin valtion johtoon on idioottimainen idea. Mutta niin vain käy Freedoniassa. Duck Soup (Neljä naurettavaa naapuria) näyttää seuraukset. Sotahan siitä tulee, kaikkien aikojen mielettömin, mutta onneksi vähäverisin. Elokuva on anarkistisuudestaan tunnettujen Marxin veljesten, Monty Pythonin edeltäjien pähkähulluin ja tarinaltaan ohuin. Ehkä juuri siitä syystä se on Grouchon, Chicon ja Harpon paras teos. Kukin veljes saa loistaa tiheän sanallisen ja visuaalisen ilotulituksen keskellä. Kun alkuun päästään, vauhti kysyy tarkkaa silmää ja korvaa niin yleisöltä kuin tekstitykseltä.
 
Farssi sodasta – tähän aikaan? Duck Soup näytti sodan ja tässäkin nimeltä mainitsemattomien diktaattorien naurettavuuden. Vieläpä ennen Chaplinin Diktaattoria (1940). Samana vuonna 1933 oli Hitler noussut Saksassa valtakunnan marsalkaksi. Marxit ja Hollywood tahtoivat enimmäkseen viihdyttää ilman sanomaa. Mussolini kuitenkin ymmärsi elokuvan oikein ja kielsi Duck Soupin Italiassa. Poliittinen tulkinta on paikallaan. Myöhemmin Groucho Marx vastusti Vietnamin sotaa ja sanoi, että ”maamme ainoa toivo on, että Nixon salamurhataan”.
 
Duck Soupin sielu yhtä jalkaa Marxin veljien kanssa on Leo McCarey. 34-vuotias, tuleva kolmen Oscarin voittaja, oli ehtinyt ohjata jo 90 elokuvaa, enimmäkseen lyhytfilmejä. Juuri hän keksi yhdistää Stan Laurelin ja Oliver Hardyn ja loi parivaljakon tunnistettavan tyylin. McCarey hylkäsi Duck Soupin käsikirjoituksen ja ohjasi improvisoiden. Siitä Groucho, Chico ja Harpo saattoivat innostua liikaakin. Mutta toisin kuin ohjaajansa, tähdet eivät suostuneet tekemään minuuttiakaan ylitöitä. McCarey pudotti filmistä Marxien joitakin filmejä hidastavan romanttisen juonen sekä ylimääräiset laulut. Jäljelle jääneet musiikkinumerot tukevat vallan, mahtipontisuuden ja amerikkalaisen sotahulluuden alasajoa. 
 
”Meidän pitää alkaa etsiä uutta rahastonhoitajaa”, sanoo Rufus T. Firefly (Groucho Marx) virkaanastujaisissaan. ”Mutta tehän nimititte uuden juuri viime viikolla”, hänelle ihmetellään. ”Juuri hänet meidän pitää etsiä”, vastaa Firefly.
    
Kriitikko David Thomson on kutsunut Duck Soupia jouluvaloin yhteen sidotuksi sketsikokoelmaksi. Ja Woody Allen ”todennäköisesti parhaaksi äänikomediaksi”. Vitsailu on elokuvan ainoa tarkoitus. Filmi sisältää Marxien kuuluisimman sketsin, jonka ohjaaja halusi mukaan. Grouchon ja Chicon peilisketsi ei ollut alkuperäinen idea. Teatterin lavalla se oli nähty jo 1894 sekä Charlie Chaplinin, Max Linderin ja Laurel & Hardyn lyhytfilmeissä. Marxit hioivat sen alle kolme minuuttia kestäväksi timantiksi.
 
Duck Soup oli ensi-illassa floppi. Lama oli Yhdysvalloissa pahimmillaan, eikä haluttu katsoa poliittista komediaa. Roosevelt oli juuri aloittanut presidenttinä ja ilmassa oli toiveikkuutta. Kyyninen suhtautuminen hallintoon ei ottanut tulta.
 
Vasta jälkipolvet ovat nostaneet filmin Marxien arvostetuimmaksi. Poissa ovat joillekin elokuville ominainen näyttämöllisyys sekä löysät sivujuonet ja turhat laulut. Tunteroisen kaikki vitsit eivät osu, mutta ainahan roiskuu, kun rapataan. Duck Soupin loppujakso on täyttä sotaa siitäkin, kuka veljeksistä saa parhaat naurut. Päättävä sketsisikermä kestää seitsemän minuuttia ja sisältää neljäkymmentäviisi kuvallista tai sanallista vitsiä. Toista näin pitkää, säkenöivää tulilankaa ei äänikomedian historia tunne. 
 

Teksti: Hannu Björkbacka

Katso traileri

Osta liput

Komedia / 68 min / Yhdysvallat, 1933
Sallittu kaiken ikäisille
Kieli:
englanti
Tekstitys
: suomi
35 mm

Ohjaus: Leo McCarey 
Käsikirjoitus: Bert Kalmar, Harry Ruby, Arthur Sheekman, Nat Perrin
Näyttelijät: Groucho Marx, Harpo Marx, Chico Marx, Zeppo Marx, Margaret Dumont, Louis Calhern, Raquel Torres, Edgar Kennedy
Kuvaus: Henry Sharp
Leikkaus: LeRoy Stone
Musiikki: Bert Kalmar, Harry Ruby